Ideaalitilanteessa yritysten ja elinkeinoelämän ei tarvitsisi olla huolissaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Elimme tällaista aikaa pari vuosikymmentä Suomen liityttyä Euroopan unioniin 1995.
Suomi ankkuroitui länsimaisten demokratioiden ja markkinatalouksien yhteyteen ja kylmän sodan jännitteet vaihtuivat optimismiin ja toiveisiin liberaalin demokratian ja vapauden leviämisestä yhä uusiin maihin.
Globalisaatio ja Kiinan voimistuva integroituminen maailman markkinoille ja arvoketjuihin vuosituhannen vaihteessa lisäsi toiveita poliittisesta vapautumisesta.
Uudet vapaakauppasopimukset ja maailman kauppajärjestö avasivat kauppaa ja lisäsivät keskinäisriippuvuuttamme. Tuo kehitys hidastui viime vuosikymmenen tullessa loppuun ja näyttäisi nyt jo kääntyneen.
Uudistukset jäivät, tilalle tuli kuri
Kiinan käännös pragmaattisesta teknokratiasta kommunistiseen presidentin itsevaltiuteen on tapahtunut muutamassa vuodessa. Venäjä ei uskaltanut uudistua ja luottaa politiikassa kansalaisiinsa ja taloudessa vapauteen.
Uudistukset jäivät ja tilalle tuli autoritäärinen kuri, paluu talouden valtiojohtoisuuteen ja haikailu vanhan imperiumin perään. Molemmissa maissa tämä on tarkoittanut talouskasvun pysyvämpää hiipumista.
Yrityksille ja elinkeinoelämälle kansainvälisten markkinoiden heikkeneminen ja ulkopoliittisten jännitteiden kasvu on ikävä uutinen. Suomalaiset yritykset kauppakamareihin järjestäytyneenä puolustavat demokratiaa, markkinataloutta sekä ihmisten ja yritysten vapautta. Näiden turvaaminen on kaikkein tärkein tavoitteemme. Kun päälle alkaa nousta ulkoisia uhkia, nousevat ne myös yritysten ja elinkeinoelämän asialistalle.
Suuri osa Eurooppaa hakee turvaa Natosta
Yritykset ja elinkeinoelämä kannattivat aikanaan Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa. Se oli paitsi poliittinen ja taloudellinen, myös turvallisuusratkaisu.
Vanhan voimapolitiikan nostaessa taas päätään, Venäjän kanssa neuvottelemassa meidän ja Euroopan tulevaisuudesta ovat Yhdysvallat, Nato ja lopulta ETYJ. EU ei ole noissa pöydissä, koska lähes koko Eurooppa on järjestänyt turvallisuus- ja puolustuspolitiikkansa Naton, ei EU:n kautta.
Venäjän toimet Ukrainaa ja läntisiä naapurimaitaan kohtaan ovat olleet pöyristyttäviä. Venäjä yrittää sopia Suomen pään ylitse muun muassa Nato-jäsenyytemme estämisestä.
Venäjän toiminnasta kertoo paljon, että valtavalla alueella Keski-Aasiasta Jäämerelle sen rajanaapureina on joko sille alisteisia ja sen sotilaallisesti horjuttamia valtioita tai Nato-jäsenyydellä koskemattomuutensa turvanneita maita. Suomi on tästä ainoa poikkeus. Venäjän toiminta ajaa meitä kohti valintaa siitä, kumpaako me haluamme olla.
Nato toisi Suomellekin lisäturvaa
Suomen Nato-jäsenyys ei olisi dramaattinen muutos Suomen ulkopoliittiseen linjaan, vaan viimeinen puuttuva askel kohti länsi-integraatiota.
Sotilaallisesti olemme liittoutuneet jo vuonna 2009 ratifioimalla Lissabonin sopimuksen. Sen myötä olemme sitoutuneet antamaan apua ”kaikin käytettävissä olevin keinoin”, mikäli toinen jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan hyökkäyksen kohteeksi.
Nato-jäsenyys toisi mittavaa lisäturvaa oman vahvan puolustuskyvyn ja EU:n yhteisen solidaarisuuden rinnalle.
Suomessa tehtiin aiempina vuosikymmeninä johtopäätös, että Nato-optiota ei tarvitse käyttää silloin, kun Nato-jäsenyydelle ei ole tarvetta.
Tosiasia on, että Nato ei ota enää jäseneksi siinä vaiheessa, jos sotilaallinen uhka realisoituu vaikka rajoitettuna konfliktina. Onko siis johdonmukaisuuden nimissä oikeampaa aikaa käyttää Nato-optiotamme kuin nyt jännitteiden kasvaessa?
Kirjoitus on julkaistu alunperin Kauppalehdessä 24.1.2022.
