Uusimmat
Hallitus on ohjelmassaan päättänyt oppivelvollisuuden pidennyksestä.
Toimenpide on aiheuttanut keskustelua ja nostanut esiin tunteellisiakin reaktioita.
Kauppalehti uutisoi taannoin, että vastakkain ovat kasvatustieteilijät ja taloustieteilijät. Oikeasti vähän epäilen tätä. Olenkin ihmetellyt kaikkea asiaan liittyvää kalabaliikkia ja tarkalleen ottaen pohdituttaa, että mistä eripura oikeastaan kumpuaa.
Seuraavassa pohdintaa asian tiimoilta asian selvittämiseksi sekä itselleni että toivottavasti jollekin muullekin.
Oppivelvollisuuden laajennus on hyödyllinen, muttei kustannustehokas toimi
Oppivelvollisuuden pidentämisestä tehty jokseenkin tuore kansainvälinen kirjallisuuskatsaus antaa myönteisen kuvan toimenpiteestä, mikäli tavoitteena on koulupudokkuuden vähentäminen. Tämä onkin uudistuksen keskeinen motivaatio myös Suomessa.
Samainen kirjallisuuskatsaus toteaa myös sen, että uudistus on kallis. En voinut olla hieman huvittumatta yhteenvedon sanamuodoista: ”While politically convenient, compulsory schooling reforms are expensive.” Hyvin usein julkisia menoja lisäävät toimenpiteet ovat ”poliittisesti miellyttäviä”.
Intuitio kustannustehottomuudesta näkyy myös Suomessa tehdyissä arvioissa. Hallituksen esityksen mukaan oppivelvollisuuden laajentamisen kustannukset ovat vuoden 2024 tasossa 129 miljoonaa euroa. Tästä summasta oppimateriaalit, tietokoneet ja opiskelutarvikkeet ovat yhteensä 54,5 miljoonaa euroa. Koulumatkatukeen tehtävistä muutoksista taas tulee yhteensä 35,1 miljoonan euron kustannukset. Oppivelvollisuuden laajentamiseen osoitetut resurssit menevät pääosin oppimateriaaleihin ja koulumatkakustannuksiin, ei osaamisen kehittämiseen.
Tärkeä alaviite lienee myös se, että Kuntaliiton laskelmien mukaan kustannus julkiselle taloudelle on hallituksen esityksen lukua selvästi suurempi eli piirun verran alle 150 miljoonaa euroa.
VM:n arvion mukaan uudistuksen työllisyysvaikutus olisi noin 1 600 vuonna 2029 ja 15 000 vuonna 2065. Uudistusta ei voi tästäkään näkökulmasta siis pitää erityisen kustannustehokkaana, mutta kuitenkin taloudellisessa mielessä pitkällä aikavälillä nettopositiivisena.
Saako uudistusta kyseenalaistaa?
Oppivelvollisuuden laajentamista on vaikea vastustaa verisesti. Mutta ei se tarkoita, etteikö uudistuksen järkevyyden asteita tulisi pohtia.
VM:n laskentaoletuksen mukaan uudistuksen kohderyhmä olisi karkeasti 3 000 henkeä eli ne, jotka vuosittain jäävät toisen asteen ulkopuolelle. Mutta menot kohdentuisivat siis silti pitkälti kaikille tasaisesti, koska oppivelvollisuuden pidennys ei kohdenna resursseja sen paremmin pakotetusti kuin vapaaehtoisesti koulun penkille istuskelevia. Tokikin pakko vaikuttaa käytännössä vain niihin, jotka eivät muuten koulutustaan jatkaisi.
Kukin voi pohtia eroa vaihtoehtoon, jossa riskiryhmäläiset pyrittäisiin identifioimaan ja koko noin 130 miljoonan euron summa käytettäisiin kohdistetusti tälle ryhmälle. Tämä tarkoittaisi vuositasolla luokkaa 40 000 euroa kohdennettua apua per kohderyhmäläinen!
Joskus tutkijoilla on paha tapa monimutkaistaa asioita tarpeettomasti. Pahimmillaan tämä tarkoittaa tulkintoja, ettei tietty toimenpide vaikuta mihinkään, ellei sitä ole erikseen ja täsmällisesti tutkittu ja joskus vieläpä yhdellä ja tietyllä tavalla. Pyrkimykseni ei missään tapauksessa, siis missään tapauksessa, ole vähätellä tieteellisen tutkimuksen merkitystä – koska tutkimus on erittäin tärkeää – mutta tiettyä pelisilmää tässä yhteydessä peräänkuuluttaisin. Asia on lopulta simppeli – on olemassa muitakin etenemispolkuja jaetun tavoitteen saavuttamiseksi kuin oppivelvollisuuden laajentaminen.
Yleensä on järkevintä toteuttaa uudistuksia kustannustehokkuus edellä – siis tehokkaat toimet ensin ja vähemmän tehokkaat sen jälkeen. Kuten aiemmin todettu, lukujen perusteella on vaikea uskoa, että oppivelvollisuuden pidennys olisi kovin kustannustehokas toimi. Ehkä uudistuksella voi olla muitakin, ideologisimpia motiiveja, mutta en ole pannut merkille.
On siis vallan ymmärrettävää, että uudistukseen suhtaudutaan epäillen. Sen sijaan vähemmän ymmärrystä riittää toimijoille, joiden mielestä on olemassa yksi vaihtoehto – oppivelvollisuuden pidennys – ja muusta puhuminenkin on turhaa.
Yhteenvetona todettakoon seuraavaa:
- Oppivelvollisuuden laajentamisen tavoitteet ovat laajasti hyväksyttyjä.
- Oppivelvollisuuden laajentaminen on todennäköisesti taloudellisesti nettopositiivinen toimenpide, mutta sen kustannustehokkuutta voi hyvin syin kyseenalaistaa.
- Oppivelvollisuuden laajentamiseen suunnatulla rahalla olisi mahdollista yksilöllisesti ja merkittävällä rahamäärällä vaikuttaa jokaisen pelkän peruskoulun varaan jäävän nuoren asemaan.
- Tosiasiallisesti vaikuttavat toimenpidekokonaisuudet esimerkiksi peruskoulun päättävien heikentyneisiin oppimistuloksiin löytyvät todennäköisesti toisaalta.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Verkkouutisissa 29.11.2020.